Kirjoitin tammikuussa postauksen lempivirsistäni, ja lupasin kirjoittaa postaukselle jatkoa. Se on jäänyt, mutta nyt - tättärää - on aika. Vaikkapa sunnuntain kunniaksi.
Tämä valoisa virsi on tullut minulle tutuksi Lähetysseuran kautta. Olen tykästynyt tähän siinä määrin, että käytin tätä itsekin parissa vetämässäni hartaudessa työskennellessäni kesäteologina nuorten parissa. Tämä virsi on hyvin kaunis rukous ja jotenkin, no, elämänmakuinen. Etenkin neljäs säkeistö: "Kun ystävien seurassa viihdymme vapaahetkin, niin valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin. Käy vierellämme, näytä tie, maailma ettei harhaan vie, ja tahraa sieluamme." Tämä virsi on minulle nuoren ihmisen rukous. Kaunis melodia on tarttuva ja tuttu ja suosittu monessa muussakin virressä.
Tämä on ollut minulle niitä tylsiä perusvirsiä, jotka on läpi kulutettu konfirmaatioissa ja nuorten messuissa kerta kerran perään. Kuitenkin virsi avautui minulle jotenkin uudella tavalla, kun olimme kesäkuussa ystävieni kanssa roadtripillä Pohjois-Karjalassa ja kiersimme Pielisjärven. Kävimme Paaterissa, jossa on kotikunnastani lähtöisin olevan Eva Ryynäsen (1915-2001) ateljee - ja jossa vierailua muuten suosittelen kaikille - ja itse tehty kirkko (kotipihalla, kyllä). Viihdyimme pienessä, tunnelmallisesssa, hirrestä ja lasista rakennetussa kirkossa suhteellisen pitkään - ainakin verrattuna muihin turisteihin. Ystäväni Sini alkoi laulamaan ulkomuistista tätä kyseistä virttä, johon me muut yhdyimme myös. Hauskaa ja puhuttelevaa oli, että silloin kun toinen ei muistanut enää sanoja, toinen jatkoi. Ilman kaikkien panosta virttä ei olisi voitu laulaa loppuun - ainakaan yhtä jouhevasti ja tunnelmaa rikkomatta. Sekä tämä havainto että virren sanat herättelivät keskustelun siitä, kuinka usko ei ole vain yksityistä vaan myös yhteistä, ja yhteinen usko ja Kristus kantaa silloin, kun oma usko ei kestä.
3) Oi, Pyhä Henki (virsi 446)
Kaverini sanoo tätä "kiinalaisvirreksi" (ilman mitään rasistista ja kielteistä sävyä), vaikka kyseessä on saksalainen virsi 1500-luvulta. Tämä oli virtenä eräässä huhtikuisessa Lähetyskirkon messussa, jossa olimme tekemässä musaa, ja kaverini sovitus tähän tosiaan toi mieleen kiinalaisen kansanmusiikin. Kuvani Pyhästä Hengestä on ollut etäinen ja hän on jäänyt minulle jotenkin kaukaisimmaksi Jumalan kolmesta persoonasta - mikä ei tosin taida olla luterilaisessa kirkossa mikään ihme. Tämä virsi on kuitenkin valtavan kaunis kuvaus Pyhästä Hengestä ja hänen toiminnastaan. Käytin tätä virttä kesällä yhdessä päivärippikoulun leirijumalanpalveluksista, ja tuntui, että rippikoululaiset saattoivat ymmärtää Pyhän Henkeä ja Pyhän Hengen tehtäviä hiukkasen paremmin. Älkäämme siis vähätelkö virsien ja laulujen voimaa. Valitettavasti tämä virsi on niin tuntematon, ettei linkkiä kuunneltavaksi löytynyt.
 |
| Virsimeemit on rakkautta. Kuudes säkeistö antaa anteeksi jopa muiden säkeistöjen hassut riimittelyt. |
Tämä on paitsi suosikkiehtoollisvirteni, myös ehdoton suosikkivirteni - vaikka kaikki sanat eivät ihan 5/5 toimikaan (ks. yllä oleva kuva ja 225:3). Jokin tässä vain vetoaa minuun valtavasti, ehkäpä jälleen kerran körttiin minussa. Erityisesti kuudes säkeistö kuvaa jollakin tavalla sitä, miten aralla mielellä ehtoolliselle käyn (tai ainakin pitäisi käydä) ja myös ihmisen ja Jumalan suhdetta. Ihminen ei voi tehdä Jumalan edessä mitään, mikä olisi Jumalalle aidosti mieluista, ilman, että Jumala häntä siinä auttaa. Mikään ei ole ansaittua - ei usko, ei pelastus, ei saapuminen armonpöytään - vaan kaikki on suurta lahjaa. Saastaiselle ja tahraiselle, siis minulle. Ja meille kaikille.
Körttivirsi 1700-luvun lopusta. Tämä virsi on minulle todella tärkeä, rohkaiseva ja nopeasti rakkaaksi muodostunut. Sain sen rohkaisuksi varmaan tähän astisen urani vaikeimmassa työtilanteessa, enkä olisi varmaankaan parempaa rohkaisua voinut siinä tilanteessa saada. Muistan vieläkin, mikä tunne oli, kun luin virttä Iisaaressa oman huoneeni pöydän ääressä, hengähdin liikutuksesta ja syke laski; jonkinlainen rauha laskeutui päälle. Tämän veisaamisen jälkeen on tosiaan olo, että on veisannut - kahdeksan säkeistöä niin painavaa asiaa, että pieni pää on melko mykkänä kaiken edessä.
Niin kuin varmasti moni muukin, opin tuntemaan tämän virren Titanic-hymninä. Mummo opetti tämän virren ja sen tarinan minulle, kun en ollut kovinkaan vanha. Tämä kaunis ja lohduttava virsi on monelle rakas ja tuttu, ja tarina Titanicin loppuun asti soittavasta orkesterista ja tästä virrestä - oli se totta tai ei - on koskettava. Nolottaa tunnustaa, mutta kun haluan angstata ja nyyhkyttää, katson YouTubesta Titanic-elokuvan (kyllä, sen Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin tähdittämän) kohtauksen, jossa orkesteri soittaa täyden kaaoksen, hädän ja kauhun keskellä tämän virren. Jollakin hullulla tavalla se kertoo minulle myös kristittyjen tehtävästä ja kirkon roolista tässä maailmassa. Jatkaa sanoman viestittämistä kaiken kaaoksen, kuoleman ja pimeyden keskellä, vaikka se tuntuisi kuinka epätoivoiselta ja tarkoituksettomalta tahansa.
 |
| Jospa näin mauton gif vähän keventäisi tunnelmaa. |
Tämäkin on körttivirsi, yllätys yllätys. En ole itse körttisuvusta tai -perheestä, mutta olen usein kuullut, että körttiläisen perinteen parissa on ollut melko yleistä kuulla tämä äidin laulamana lapsilleen eräänlaisena iltarukouksena tai -virtenä. Jos minulla olisi joskus lapsia, haluaisin tehdä ehkä saman. Tämä virsi antaa Jumalasta melko äidillisen kuvan turvallisine siipineen. Muistutusta siitä, että Jumalaa voi kuvata moninaisin tavoin ja silti hän on paljon enemmän kuin kuvaukset hänestä. Ja että hän pitää huolta, pienimmistäkin meistä.
Ehkä nostalgisin jouluvirsi, jonka tiedän. Se on aika paljon. Tätä virttä laulaessa voi melkein kuulla menneiden sukupolvien kaiut ja näkymättömän seurakunnan kuorossa mukana. Muistuttaa minua siitä, että maanpäällinen elämä ja tämä Jumalan luoma maailma on tosiaan kaunis, ainakin kun valona matkalla on maailman paras sanoma.
Yksi kirkkovuoden puhuttelevimpia hetkiä on se, kun kiirastorstain messun päätteeksi seurakunta laulaa tämän virren ja pappi riisuu samalla alttarin. Viime keväänä tästä virrestä ilmestyi Valomerkin ja Kirkon mediasäätiön tuottama huikean hieno versio ja video, joka tosiaan pysäytti minut viettämään hiljaista viikkoa, vaikka kaikki valmistautuminen pääsiäiseen oli tuntunut jäävän koulukiireiden jalkoihin. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. Jumala ei kulkenut helpointa mahdollista polkua, vaikka hänellä olisi ollut siihen kaikki valta, oikeus ja mahdollisuus. Jumala ei myöskään lupaa meille helpointa mahdollista tietä - ei edes meille kristityille, vaikka jotkut kristityt niin väittävätkin - vaan päinvastoin. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.
Körttivirsi (sanoiko joku, että "taas"?), jonka minä opin tuntemaan nimellä Paavon virsi. Tarina kertoo, että sotilaat veisasivat tätä virttä rintamalla pysyäkseen lämpimänä ja järjissään. Erittäin hyvä, erittäin koskettava ja puhutteleva. Ihan täydellinen virsi monin tavoin: tästä maistaa sekä maallisen että taivaallisen elämän läsnäolon. Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Aamen.
Tuntuu, että tämä vaatii vielä kolmannenkin osan. Kolme tuntuu hyvältä määrältä - tarkoitushan ei ole luetella kaikki virsikirjan virsiä tähän. Kolme saa riittää. Kolme on hyvä.
Jos reissu on sujunut suunnitelmieni mukaan ja paluumatkakin ilman kommelluksia, palaan tänä iltana Taizésta ja saavun melko myöhään Helsinki-Vantaalle ja uuteen kämppään! Tai no, kämppä ei ole uusi, mutta huone on. Kiitos vain äiti ja isä, ootte te vaan huippuja, kun hoidatte kotoa monta vuotta sitten muuttaneen tyttärenne muutonkin sillä aikaa, kun tytär vain seikkailee maailmalla.
Siunattua pyhää itse kullekin ja jokaiselle säädylle.
Kuvia lainattu täältä ja täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti