Syksy on täällä. Tuntomerkkejä ovat pimenevät illat, raaka ja tuore maan tuoksu ilmassa, vesilammikot ja teehetket, mutta ennen kaikkea epäinhimillisen täysi kalenteri. On ollut jollakin tavalla helpottavaa kuulla, kuinka elämänhallinta on ilmeisesti muillekin aivan yhtä vaikeaa. Helsinki on täynnä kiinnostavia juttuja ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua tuntikausia (tai vahingossa tarttua suustaan kiinni tunniksi päärakennuksen edessä, vaikka olisi oikeasti kiire muualle). Pää on täynnä sekavuutta ja ihmetystä, pohdintaa ja kipuilua omasta paikasta ja tehtävästä. Mielessä kaihertaa kutsu olla maan suola, mutta miten?
Maailma tarvitsee suolaa nyt enemmän kuin hetkeen. Mietin, kuinka keskiviikkoisessa vapautuksen teologian opintopiirissä todettiin, kuinka kaikkia pelottaa, ja siksi kristittyjen täytyy olla toivon välikappaleita. Mietin, kuinka tästä maasta on paljastunut rasismin ja muukalaisvihan tyyssija vain muutamassa kuukaudessa. Kuinka osaansa eivät saa vain turvapaikanhakijat, jotka ovat jättäneet kotimaansa syystä tai toisesta, vaan myös vapaaehtoistyöntekijät tai he, jotka yirttävät puolustaa heikkoa ja sorrettua. Kaiken tämän edessä minua pelottaa.
Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin. Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?
Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään.
Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin. Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?
Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti