maanantai 14. syyskuuta 2015

Näe minut, Jumala

Taizéssa jouduin kohtaamaan asioita, joita oli jäänyt Suomessa käsittelemättä. Opin kantapään kautta sen, että itseään ei voi paeta: elämäntilanteeni ja kaikki siihen liittyvät kysymykset kyllä seurasivat minua Ranskaan asti. Kipuilin paljon, painiskelin paljon, kyselin paljon itseltäni ja erityisesti Jumalalta. Kai Jumala teki minussa työtä siitä huolimatta, että minusta ei yhtään tuntunut siltä eikä koko ajan ollut edes mitenkään erityisen hyvä olla. Kun toinen viikko ja hiljaisuus läheni loppuaan, minä myös oivalsin joitakin asioita, ainakin osittain. Nyt kerron yhdestä oivalluksesta.

Minä olen monessa asiassa melkoinen suorittaja, ehkä jossakin määrin myös täydellisyyden tavoittelija. Ei ole varmaankaan ihme, että uskostakin - tai ainakin kristittynä olemisesta - on vaarassa tulla yksi suoritus lisää, jota mitataan sillä, kuinka usein ehdin lukea Raamattua, kykenenkö pitämään yllä seurakuntayhteyttä ja kuinka hyvin pystyn allekirjoittamaan kirkon tai kanssakristittyjen opit ja ajatukset. Näin kävikin, ja sen oivaltaminen on melko kipeää, sillä mikään ei voisi olla kauempana siitä, mitä kristinusko oikeasti on ja mihin se kutsuu. Kristinusko ei perustu suorituksiin tai ihmisen omaan pyhyyteen - Jumalan edessä ihminen ei voi tehdä oikeasti mitään, mikä lisäisi arvoamme tai pisteitämme: voi vain olla. 

Minusta oli pikavauhtia tulossa melkoinen kristillisyyden projektityöntekijä - ja samalla tunsin olevani maailman surkein kristitty. Ja mikähän se sellainen on? Onko niitä hyviäkin? Hiljaisuudessa meitä opettanut sisar Müriel totesi meille, ettei hyvä kristitty ole mitään muuta kuin ihminen, joka ymmärtää, ettei selviä ilman Kristusta. Minä olin kuitenkin liittänyt hyvänä kristittynä olemiseen myös tietynlaisen elämäntavan, tavan toimia täydellisesti, johon en kyennyt pystyväni. Ajattelin, ettei minusta ole tulemaan Jumalan kasvojen eteen, kun en itsekään voi katsoa omaa keskeneräisyyttäni ja pahuuttani. Mietin jo, ettei millään ole mitään merkitystä, sillä en kelpaa Jumalalle kuitenkaan - miksi edes olla kristitty?

Sitten oivalsin, että mitä jalkapöydässäni lukeekaan. Teksti on ollut siinä joka päivä reilun vuoden ajan, mutta minä hölmö en vain tajua tai sisäistä. Oivalsin, että yksin armosta on totta, ei pelkkiä sanoja. Oivalsin, että minun täytyy uskaltaa olla sitä, mitä oikeasti olen - kuunnella sen omantunnon ääntä häpeilemättä, minkä Jumala itse on minulle luonut. Minä en voi pakottautua tai ahtautua muottiin, joka en ole minä, sillä se on Jumalan luomistyön ja myös minun itseni halveksumista. En voi pakottaa itseäni ajattelemaan tietyllä tavalla vain siksi, että jotkut kristityt ajattelevat toisin - en, vaikka kuinka haluaisin olla heidän kanssaan samaa mieltä. Voin olla yhä yhtä samaa ruumista, vaikka mielipide-eroja onkin. 

Saavuin Suomeen ja kaikki tuntuu vähän helpommalta. Kaipasin perinteistä luterilaista messua ja synnintunnustusta, jossa saan tuntea, että minä saan tulla Jumalan luokse sellaisena kuin olen. Jumala tietää minun pahat tekoni, ajatukseni ja kaiken minussa asuvan pahan, ja silti olen tervetullut hänen luokseen. Jumala tuntee myös minun epävarmuuteni, miellyttämisen haluni ja taipumukseni suorittaa, ja silti ottaa minut luokseen. Ehkä lempeästi hoitaa minua niin syvältä, etten sitä itse huomaa ennen kuin aikaa on kulunut. Jumala näkee meissä kaiken, kuulee kaiken ja tulee luoksemme, kerta toisensa jälkeen. Jumalalle me olemme totta, vaikkemme aina ehkä haluaisikaan, että Jumala meidät näkee. Ihmeellistä, ei siihen ymmärrykseni yllä.



Vähän aikaa Taizén-matkan jälkeen törmäsin Martti Lindqvistin tekstikatkelmaan ja rukoukseen, jotka todella liikuttivat minua ja tuntuivat tiivistävän tämän asian minussa. 

”Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Osa minusta on hyvää, sellaista mitä olen löytänyt ja saanut. Osa minusta on pahaa, sellaista mistä olen kärsinyt ja mitä häpeän. Kaikki se on minua, minun kohtaloani. Siinä kaikessa haluan olla totta,
koska muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni. Se ei ole yksinkertaista."

Jumalani. Välillä pelkään, että näet minut, välillä taas toivon sitä. Monet kerrat olen yrittänyt tehdä itseni tarpeeksi hyväksi, että voisin näyttää itseni sinulle. Jostakin minulle on jäänyt se olo, että et kestä minua. Olen pelännyt olevani liian ruma, liian paha, liian lapsellinen, liian maallinen, liian vihainen ja liian itsesäälinen. Ehkä myös liian viisas, liian tietoinen ja itsepäinen. Tuntuu kuin minulla olisi liikaa kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja muistoja sinulle näytettäväksi. Pelkään teeskentelyä. Pelkään hurskastelua. Pelkään sääliä. Pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään pyhyyttäsi, ehkä hyvyyttäsikin.

Jumalani, minä haluan olla sinulle tosi, niin kuin olen tosi tässä ja nyt itselleni. Mitään muuttamatta, mitään peittämättä, mitään selittämättä ja mitään yrittämättä. Jumalani, loit minut minuksi. En suostu häpeämään sitä elämää, jonka minulle annoit, enkä pettämään sitä ihmistä, joksi minut loit. Minä olen tässä. Kiitos että sinäkin olet. Sinä olet se, joka olet. Niin olen minäkin.
Siunaa minut, niin tunnen eläväni. Aamen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti