torstai 20. elokuuta 2015

Uskosta ja Jumalan läsnäolosta

Minulle usko on pitkään ollut asia, joka jotenkin selittämättömästi kantaa ja kulkee vierellä. Asia, joka on päivittäin mielessä, jota analysoin paljon ja joka ei ole kauhean vahva. Olen joskus sanonutkin, että on kirjaimellisesti ihme, että Jumala on antanut näin heikkouskoiselle kutsumuksen pappeuteen. Kuitenkin silloin, kun luovutan - kun ajattelen, että antaa olla, mä mihinkään oikeasti usko - huomaankin, että yhä usko on. Lukuisia kertoja koettu kokemus kertoo minulle siitä, että usko ei ole minun omissa käsissäni ja minun itseni synnyttämää, vaan puhtaasti Pyhän Hengen työtä. 

Jumalan läsnäolokin on minulle melko suuri arvoitus. Minulle kristittynä eläminen ei ole yleensä mitenkään helppoa - upottavassa suossa tarpominen voisi olla ihan hyvä vertauskuva siitä, minkälaista uskovan arki minulle on. Se on kummallisten voimavarojen löytymistä, joissa ei ole mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se on vaikeaa ja raskasta, suuremman puoleen huutamista ja kaipaamista, ripustautumista johonkin sellaiseen toivoon, joka on melkein olematonta ja jota ei välttämättä edes juuri näe. Se on jonkin sellaisen etsimistä, josta on ehkä vain aavistus, ei mitään varmaa tietoa eikä selkeää näköhavaintoa viimeiseen 2000 vuoteen. Vakuuttumista siitä, että on jotakin, vaikka järki sanookin muuta - jotakin niin suurta, ettei minun järjelläni ole mitään tekemistä asian kanssa. Minun jumalakuvani on (tai oli) melko kaukainen, etäältä asioita seuraava hahmo, joka puuttuu tilanteeseen vasta sitten, kun on tosi kyseessä. Joka on kuitenkin lähellä särkyneitä, köyhiä ja heikkoja. Tuntee minut, mutta ei pahemmin puutu elämääni. 


No, muutama kuukausi sitten tapahtui jotakin, joka aiheutti melkoisen jumalakuvallisen murroksen. Jumala olikin yhtäkkiä läsnä ja lähellä, otti yhteyttä, mikä oli melko kauhistuttavaa. Siis itse Jumala, joka on suuri ja hyvä ja täydellinen ja pyhä, yhtäkkiä teki melko selväksi, että on kiinnostunut minun  elämästäni. Siis tästä elämästä, joka on rujoa ja raakaa, likaista, keskeneräistä ja kaikin puolin melko keskinkertaista. Turvallinen, jopa vähän deistinen jumalakuvani kääntyi nurinniskoin, kun Jumala paljastikin olevansa ihan läsnä. Aika hirvittävän kamalan kauhistuttavaa. Ja maailman ihaninta ja parasta samaan aikaan. Yhtäkkiä se tunneli tai erämaa, mitä Jumalan läsnäolottomuudeksikin voi kutsua, oli poissa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea sen, miltä tuntuu vilpitön ilo siitä, että on olemassa rakastava, välittävä, aktiivinen ja vaikuttava Jumala. Teki mieli ylistää, vaikka minähän olen tällainen Siionin virsiä veisaava körttiparka. 

Pessimistinä odotan, milloin tämä tunne menee ohi ja arki - siis se suossa rämpiminen - astuu takaisin kuvioihin. Kuitenkin luulen, että tämä ei ole pelkästään ollut ihana kokemus helposta ja iloisesta uskosta, vaan myös opettanut minua siitä, mitä ajatella Jumalan läsnäolottomuuden kokemuksesta. Tunne siitä, että Jumala on poissa, voi ollakin vahva merkki hänen läsnäolostaan. Se, että Jumala on poissa tai kääntänyt selkänsä, kuitenkin tarkoittaa, että on Jumala. Luin kesällä äiti Teresasta, joka vaikuttamistyönsä aikana koki vahvaa Jumalan poissaoloa, jopa hylkäämistä. Katoliset teologit ovat jälkikäteen tulkinneet, että äiti Teresan kokemus oli todellisuudessa rukousvastausta Jumalalta. Äiti Teresa oli pyytänyt (katoliseen tapaan) Jumalalta Kristuksen kärsimykseen samaistumista, ja jälkipolvien mukaan Jumala oli antanut hänelle samaistumiskokemuksen siitä hetkestä, kun kärsivä Kristus huutaa ristillä Jumalan puoleen: "Miksi minut hylkäsit?" Ehkä Jumala kasvattaa meitä, tuo myötätuntoa toisiamme ja uskossaan heikkoja kohtaan tai riisuu meistä turhat olettamukset hänestä erämaavaiheiden avulla. 

Sitä paitsi, minkälaista elävää uskoa on muuttumaton ja kyseenalaistamaton, epäilyksetön usko? Kuivia luita on ehkä hyvä joskus herätelläkin.

(Jos suunnitelmat pitävät, edessä on vielä kymmenen päivää Taizéssa. Jos iltarukouksessa on tilaa, minua saa muistaa.) 

2 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa, tuun aina niin iloseks näistä sun teksteistä kun oot niin rehellinen ja kauheen viisas! :)

    Ja hei kirjavinkki teemaan liittyen! Luin keväällä Owe Wikströmin Häikäisevän pimeyden ja siinä sivuttiin just näitä juttuja. Tsekkaa jos huvittaa (ja jos et oo viel lukenu :D).

    Iltarukouksessani on tilaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, en tunne itseani mitenkaan kauheen viisaaksi. :D Ja hih, tuo kirja on lukulistalla, saa nahda, milloin ehdin lukea sen! :D

      Poista