tiistai 25. elokuuta 2015

Heilaton helluntai, kesä, syksy, elämä

Tämä on varmasti yksi henkilökohtaisimmista aiheista, joista tulen ikinä omalla nimelläni kirjoittamaan. Tuntuu turvalliselta julkaista tämä ajastettuna postauksena, kun olen satojen kilometrien päässä tuttujen ihmisten vaikutuspiiristä. (Okei, ei mua ehkä niin paljon pelota. Vähän vain.) Toivon, ettei tämä aiheuta lukijoissa vaivaantumista saati sääliä, sillä se ei ole missään nimessä tarkoitus. Tämä ei ole myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään kohtaan. Toivottavaa kuitenkin on, että tämä herättäisi keskustelua. :) 

Sanotaan se nyt suoraan: olen 21-vuotias, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Enkä tule todennäköisesti koskaan olemaan.

(Kuulen nyt mielessäni ehkä hieman hyväntahtoisesti naureskelevat reaktiot siitä, kuinka olen vielä niin valtavan nuori, ei tuossa iässä voi vielä sanoa mitään ja vielähän sinäkin ehdit. Toivoisin, että kuitenkin lukisitte, mitä minulla on aiheesta sanottavana.)

Olen mielestäsi nuori tai en, koen kuitenkin itse olevani verrannollisesti vanha, myöhässä ja epänormaali. Enemmistö ikätovereistani on aloittanut seurustelun kahdesta kahdeksaan vuotta sitten ja koko tuon ajan minä olen ollut yksin. Aluksi se ei kamalasti haitannut, sitten pienen pettymyksen nieli ja ehkä lohdutti itseään niillä iänikuisilla argumenteilla siitä, kuinka täysi-ikäisenä ja korkeakoulussa vielä ehtii. Lopulta yksin elämiseen tottui. Muutin vasta kaksi ja puoli vuotta sitten kotoa omilleni ja yksin elämiseen on jo niin tottunut, ettei elinpiirinsä osaa edes kuvitella ketään. Siellä ei ole vain tilaa. Ja se on ihan ok. En osaa kuvitellakaan, miltä tilanne tuntuu muutaman vuoden päästä, kun yksin elämistä on takana vuosikausia.

Mikä tässä sitten on ongelma? Vastaus on yksinkertainen mutta kipeä: häpeä.

Koko yhteiskuntaan on sisäänrakennettu oletus siitä, kuinka jokainen ihminen pariutuu. Sanotaan, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö – minun näkökulmastani tämän yhteiskunnan perusyksikkö on parisuhde. Lapsien hankkiminen ei ole enää nykyaikana automaattinen oletus, mutta parisuhde on. Kuka ei nyt parisuhdetta haluaisi? Sitähän jokainen etsii. Lehtien sivuilla, televisiossa, netissä, somessa, älypuhelimien applikaatioissa. Kun olen käynyt reissuilla kotiseudullani, puolituttujen ja entisten koulukavereiden ensimmäinen – ja ainoa – aidosti kiinnostunut kysymys on: ”No, onko sieltä Hesasta löytynyt miestä?” Kuvaavaa on, että minun piti kesätöissä valehdella rippikoululaisille, että olen parisuhteessa. (En ole asiasta mitenkään ylpeä.)

Naiivi oletus on, että jokaiselle ihmiselle on joku. Tai jos ei ole, ihmisen on oltava jotenkin outo, säälittävä tai syrjäytynyt. Miksi kukaan normaali, järkevä ja sosiaalinen ihminen joutuisi olemaan yksin? Tai valitsisi sen?

Yksi syy on nykyinen käsitys rakkaudesta. Siis se, mikä siitä on jäljellä. Meille luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, Se Oikea ja elo happily ever after. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuvottavaa? Ei kaikille ole kumppania, syystä tai toisesta - ei, vaikka jotkut sitä koko elämänsä ajan kaipaavat. Elämä ei ole mikään karkkikauppa tai Tinder. Minä kaipaan vanhan ajan rakkautta - sitä, jossa sitoudutaan toiseen ja kun huuma loppuu, opetellaan rakastamaan. En todellakaan kaipaa tilannetta, jossa pelataan ja leikitään omilla ja toisen tunteilla. Juuri sitä nykyinen parisuhdemalli kuitenkin tuntuu olevan: peliä. Minusta ei ole tarjoamaan siinä pelissä "vastustajalle" yhtikäs mitään. (Kertoo jotakin parisuhdemaailman kieroutuneisuudesta, jos parisuhteen - tai säädön - toista osapuolta pidetään vastustajana.) Jos joskus rakastun, haluan kumppanuuden olevan rujoa ja rosoista, elämänmakuista, uskollisuutta ja luottamusta vaikeuksienkin keskellä, yhdessä kulkemista, mutta ennen kaikkea totta. En tahdo kulisseihin maalattua kuvaa helposta arjesta ja täydellisestä seksielämästä, kun samaan aikaan takaraivossa vilkkuu pelko, milloin toinen kyllästyy ja kertoo pelin olevan pelattu.  Mutta ehkäpä tämä on liikaa vaadittu, sillä kuvailemani kumppanuus vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, mitä on vaikea löytää kenestäkään kaikkimullehetinyt-aikakaudella. Myös minusta itsestäni. On helppoa mennä Tinderiin kuin karkkikauppaan ja palata sinne sitten, kun nukkekoti alkaa maistua puulta skumpan ja vaahtokarkkien sijasta. 

Kun olen puhunut aiheesta ystävilleni (joista enemmistö on varattuja, tietysti) reaktio on ollut usein kuvatunkaltainen: mutta sähän olet niin vaimomatskua, en osaa kuvitella sua yksin, sitä paitsi sä oot niin äidillinen tyyppi – kyllä sä vielä perheen perustat. Hyvää tarkoittavat kommentit onnistuvat myös täysin tietämättään loukkaamaan, kun rivien välistä kuultaa asenne, että parisuhteettomuuden valitseva (tai siihen ajautuva) ihminen on jotenkin outo, pelkuri tai kummallinen. Säälittävä. Onko ihme, jos tässä alkaa oikeasti tuntea itsensä jotenkin kakkosluokan kansalaiseksi?

Toivoisin, ettei kukaan painostaisi minua yhtään enempää niillä oletuksilla, joita koko yhteiskunta, media ja jopa kirkko jo ylläpitävät. En vain jaksa kohdata niitä enää. Minulle yksin eläminen on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikkei tässä asiassa voi – tai ole järkeä – tehdä mitään pysyviä, lukkoonlyötyjä ratkaisuja. Toivoisin, että oman polkunsa löytämiseen, itsensä likoon laittamiseen ja ihmisenä kasvamiseen suhtauduttaisiin edes silloin tällöin samalla antaumuksella ja asenteella kuin parisuhteen etsimiseen – ja käsitettäisiin, ettei onni ole riippuvainen siviilisäädystä. Ehkä silloin en kohtaisi kristittyjenkään piirissä niin outoja reaktioita kertoessani, että haluan palvella ensisijaisesti kirkkoa, seurakuntaa ja Kristusta, ja ettei minulla silloin jäisi perheen palvelemiseen enää tilaa, aikaa ja voimavaroja.

Päätöksen pohtiminen on jo tarpeeksi kipeää ilman painostusta ja oudoksuvia reaktioita, sillä tiedän kyllä, mistä samalla luopuisin.

(Olisipa luterilaisessa kirkossa luostarilaitos.) 

1 kommentti:

  1. Siis aamen ja halleluja, sisar todistaa väkevästi! In all seriousness though, oon ihan samassa tilanteessa ja ajatuksissa enkä olisi voinut mitenkään paremmin sanoittaa tätä ongelmaa (tai "ongelmaa"). Välillä mietin miksi mua hävettää sanoa että oon tyytyväinen sinkkuuteeni ja että en välttämättä haluaisikaan asianlaitaa muuttaa. Se, että väittää olevansa onnellinen vaikkei kohtaa nykykulttuurin parisuhdekeskeisiä standardeja hyvään elämään, tuntuu melkein kuin valehtelisi. Vaikka itse tiedän että ihan oikeasti olen tyytyväinen mun tilanteeseen.

    VastaaPoista