Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta.
Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua: Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.
(Oh God, kohta itken.)
Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin.
Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää.
Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti