Kirkastusvuorella

Blogipostaamisesta on tullut tahaton tauko, kun kalenteri ja mieli on täyttynyt kaikella muulla. Melkein naurattaa, kuinka erilaiselta minusta tuntuu nyt kuin viimeksi tänne kirjoittaessani. Monta päivää minusta on tuntunut kuin olisin kirkastusvuorella: olo on keveä, helppo ja hyvä. Joka puolelta tulvii valoa. On ollut helppo uskoa.

Teologien musaillassa kiipesin pitkästä aikaa lavalle, eikä mikään maallinen ole aikoihin tuntunut niin oikealta ja hyvältä. Jännitti vain kivalla tavalla, ja katselin tuttuja ja kannustavia kasvoja yleisössä. Keikan jälkeen sain monta halausta ja vielä enemmän kauniita sanoja. Sydän oli pakahtua.

Sunnuntaina olin messussa esilaulajana, ja tunsin olevani taas paikalla, joka oli minulle entisessä elämässäni Savossa niin tuttu. Jännitti enemmän kuin kiivetä lavalle, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

Olen kiitollinen musiikista, kiitollinen johdatuksesta, kiitollinen ystävistä. Kiitollinen kreikasta, jonka tajusin yhdistäneen meidät yhtenäiseksi joukoksi eksyneiden fuksien merestä ja jonka viimeinen luento oli eilen. Kiitollinen myös systiksen luennosta, jolla vieraili emerituspiispa. Vaikken enää yhtään tiedä, valitako pääaineeksi eksegetiikka vai systemaattinen teologia.

Tänään lauloin liian monta latinankielistä sanaa kirkossa, joka oli epätyypillinen luterilaiseksi. Huomenna lähden leirille, jossa saan ehkä miettiä kaikkea stressaamaani ja pohtimaani luvan kanssa. Nyt on kuitenkin aika nukkua. Päässä soi Lux aeterna luceat eis, Domine.