Valtias. Kuningas. Herra. Paimen. Karitsa. Tie, totuus ja
elämä.
Minä teen tunnustuksen: uskonnollinen kieli ahdistaa minua
joskus todella paljon. En tiedä, saisiko tällaista tunnustusta kuulua kristityn
taikka tulevan papin suusta, mutta niin se vain on. Varsinkin lukioaikana
haaveilin (ja haaveilen kyllä vieläkin), että oppisin kuvaamaan Jumalaa
raikkaalla tavalla, irti vanhoista (ahdistavista?) yhteyksistä mutta siitä
huolimatta oikeaoppisesti. Uskonnollisen ja hengellisen kielen uudistaminen
voisi ratkaista myös yleistä suhtautumista kirkkoon, kristinuskoon ja Jumalaan
ylipäänsä. Se voisi myös avata uusia näkökulmia siihen, mitä me ajattelemme
Jumalasta.
Luin viime kesänä Raamattua savoksi. Aluksi nauratti lukea,
kuinka Jopi huasteli Jumalalle tai
kun Johannes Kastajalta otettiin nirri
poekkeen. Pian kuitenkin huomasin, kuinka raikkaalta tuttu, mutta tuossa
kontekstissa uusi kieli tuntui tuttuja tekstejä lukiessa. Kuluneesta ja monia
kertoja läpiluetusta tekstistä löytyikin jotakin uutta, kun sen sai lukea
uudella kielellä.
Me olemme kuitenkin visusti kiinni perinteissä, tutussa ja
turvallisessa - siitä syystä kai vuoden 1992 Raamatun käännös on joillekin
kauhistus. Kieli on vahva osa kulttuuria, mutta onko se myös vahva osa
uskontoa? Ajatus on kiehtova, mutta ehkä vähän pelottavakin. Voivatko kuvat Jumalasta
olla jollakin tavalla moninaisempia kulttuurissa, jossa käytetään eri kieltä?
Eikö riitä, että minun täytyy Raamattua lukiessani ottaa huomioon 2000 vuotta
sitten vallalla ollut maailmankuva, tuntematon kulttuuri ja miljöö, vaan myös
kieli, joka kertoo ehkä Jumalasta jotakin sellaista, mitä suomen kieli ei vain
pysty tavoittamaan? Tai suomen kielen kehityskulku ja käännöstyö, johon ovat
voineet vaikuttaa erilaiset arvovalinnat tai väärinkäsitykset?
Puhuimme viime viikolla kreikan luennolla
sanasta ἡ δικαιοσύνη, joka tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, oikeutta tai
vanhurskautta. Kävi ilmi, että suomen kielessä vanhurskaus-sana on
poikkeuksellinen, sillä muissa kielissä ei tehdä eroa Jumalan vanhurskauden ja
maallisen oikeudenmukaisuuden välille. Ajatus on outo, sillä minun mielessäni
ne eivät tarkoita lähellekään samaa asiaa – kuitenkaan kristitty britti tuskin
kokee, että hänen hengellisyydestään olisi mitään pois, vaikka hän puhuu ”vain”
Jumalan oikeudenmukaisuudesta.
Ajattelenko Jumalasta väärin, jos en koe Häntä kuvailtavan
parhaimmalla tavalla termeillä Valtias tai Kuningas? Eivätkö nuo kuvaukset ole
lopulta vain yritystä kuvata Jumalaa parhaimmalla mahdollisella tavalla –
kuitenkin siinä onnistumatta? On välillä häiritsevää, että yleisimmät kuvaukset
Jumalasta tuovat mieleen inhimillisiä mielikuvia, jotka eivät tee oikeutta
Jumalalle, johon uskon ja jota haluan seurata. Minun Jumalaani kuvaavat enemmän
sanat vapaus, totuus ja rakkaus kuin valta, voima ja kunnia, sillä kolme
viimeistä tuovat mieleen hallitsijan, joka on etäinen, kylmä – jopa julma. Minulle
Jumalan valta näyttäytyy parhaiten siinä, ettei se ole mitään inhimilliseen
valtaan rinnastettavaa. Kun Jumala päätti astua maan päälle, hän ei tehnytkään
sitä kirkkauden valtaistuimellaan, vaan häpeään ja nöyryytykseen verhottuna.
Eräs pohjoissavolainen kirkkoherra aiheutti muutama vuosi sitten
kohun kastaessaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sijasta Luojan, Lunastajan ja
Pyhittäjän nimeen. Opillisesti ei tuossa ilmauksessa ollut (ainakaan minun
nähdäkseni) mitään vikaa, vaan kohu johtui lähinnä siitä, kuinka kiinni me
olemme itsellemme tutussa kielessä. Jumala ei ole sukupuolinen olento, mutta
yhtäkkiä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen korvaaminen sukupuolineutraaleilla
ilmaisuilla olikin peruste kohulle ja uudelle tappelulle siitä, kuka nyt tällä kertaa sattuu olemaan oikeassa Jumalan todellisesta luonteesta.
Kun Jumala lähetti Mooseksen kansansa pariin, hän ei
esitellyt itseään kuninkaana, hallitsijana tai paimenena. ”Minä olen se, joka
olen”, Hän totesi yksiselitteisesti. Ihmisellä on tarve saada mahdollisimman tarkkoja kuvauksia Jumalasta, vaikka totuus lienee se, että voimme saada tämän elämän aikana tietoomme Jumalasta vain pieniä palasia ja Hänen ymmärtämisensä jää ehkä vain hyvän yrityksen tasolle. Kokemus siitä, että Jumala kuitenkin kuulee ja ymmärtää kieltäni, on hengellisesti tärkeä – niin minulle, joka painin uskonnollisen
kielen ongelmien kanssa, kuin myös sille vähemmistökielen edustajalle, joka saa
ensi kertaa lukea Raamattua omalla äidinkielellään juuri käännetystä Raamatusta. Jumala
ei ole sidottu hepreaan, arameaan, kreikkaan tai latinaan, vaan ymmärtää niin
suomea kuin swahilia ja ehkä myös uskonnollista, tieteellistä, aikuisen monimutkaista
ja lapsen yksinkertaista kieltä.
Löysin itselleni uuden suosikin Jumalan nimeksi syksyllä kreikan kurssilla. -92 käännös ei vain valitettavasti tee oikeutta Apt.t.1:24 jakeessa olevalle sanalle "sydäntentuntija".
VastaaPoistaToinen alkukielioivallus oli viime kesänä, kun VT-eksegetiikan pappi selitti, miten heprean kummallisten aikamuotojen takia Jumala ilmoittaa palavasta pensaasta oikeastaan nimekseen "Minä olen se, joka olen, olen aina ollut ja tulen aina olemaan."
Hengellisen kielen vieraudesta olen samaa mieltä. Erityisen surullinen minusta on tavallisen kymppimessun Pyhä-hymni, joka sisältää vain sanoja tyylin Herra Sebaot, kirkkautesi, Hoosianna ja korkeuksissa. Esim Tuomasmessussa Pyhässä on paljonpaljon paremmat sanat!
Oi, onpa ihanat alkukielioivallukset! :)
VastaaPoistaPyhä-hymni on minusta siedettävä, koska melodia on niin hauska! :D Sitä on aina hirvittävän kiva laulaa, vaikka kielellisesti se on... no, aika kaukana nykyihmisen tavasta kuvata Jumalaa. Sanojen takana oleva tarkoitus tietysti on sama, mutta saisiko sen jotenkin käännettyä nykysuomeen? En ole koskaan kuullut Tuomasmessun Pyhän sanoja (tuli mieleen, että pitäisikö minun lähteä kuuntelemaan jokin sunnuntai niitä sanoja, niin saisin arvioida, olisivatko ne mieleisemmät).
Jumalan Karitsa on sen sijaan ihan mielettömän tylsä. Kuulin joskus Kirkon nuorisopäivien messussa jonkin mielettömän nätin version Jumalan Karitsasta - melodia ratkaisee liturgioissa suhteellisen paljon. Mietin vain, että jos teologian opiskelija jo tuntee näin uskonnollisesta kielestä, mitä tuntee kirkosta vieraantunut, kerran vuodessa jumalanpalveluksessa piipahtava tapakristitty?
1. sävelmäsarjassa (joka on se ainut oikea ja alkuperäinen! käytössä esim. Helsigissä tuomiokirkossa ja Oulussa) on minusta kauniit melodiat kyllä kaikissa liturgisissa lauluissa, mutta ne sanat....
VastaaPoistaSuosittelen ehdottomasti Tuomasmessun kokeilemista joskus! Sielläkin on monta eri sävelmävaihtoehtoa, mutta yleensä käytetään niitä parhaita ja tuoreimpia. Minusta Tuomasmessu on jumalanpalveluksena puhuttelevin ja eniten minun näköiseni, mutta Tuomasyhteisön jatkuvasta mainostamisesta en siellä tykkää...
Minusta kieleen liittyen on hyvä ajatella, että puhuu sitten pappina juuri niin, kuin ite tykkää asioita sanoittaa. Koska Jumala ei mahdu yhteen ihmiskieleen tai -mieleen, niin erilaiset puhetavat toivottavasti kertovat edes vähän enemmän siitä, mitä kaikkea Jumala voi olla ja on. Jollain sanoillahan tapakristitytkin Jumalaa ajattelevat - surkeaa olisi, jos pappi ei pitäisi niitä oikeina sanoina.