Älkää koskaan unohtako

Kuvassa on Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneitä lapsia.

Tänään vietetään vainojen uhrien muistopäivää: tämä päivä on omistettu holokaustin uhreille. Holokaustista puhuttaessa muistutetaan aina muistamisesta. Tätä ei saa koskaan unohtaa. Sanotaan, että vaikka rikos oli saksalaisten, on koko Euroopan muistettava, mitä tapahtui.

Paitsi että rikos ei ollut vain saksalaisten. Pohjimmiltaan holokaustissa oli kyse koko ihmiskunnalle yhteisestä rikoksesta, joka sanoo: minä olen parempi kuin sinä. Kyllä me olemme oikeassa! Nuo tuolla, ne olivat pahantekijät. Emme me. Kuinka kukaan voi olla noin paha, minä en voisi koskaan… Minä pelastun ­– sinä et.

Ihmisen tapa tehdä kahtiajakoja, jaotella, tehdä vertailuja siitä, kuka on parempi, ulkoistaa paha itsensä ulkopuolelle, on rikos joka on kaikille yhteinen. Se on myös rikoksista vaarallisin. Kun ryhdymme miettimään eriarvoisuutta, kastijakoja, sotia ja kansanmurhia, ne kaikki juontavat juurensa tästä samasta piirteestä. On pelottavaa, että yhä tänäänkin holokausti ulkoistetaan saksalaisten syyksi. Totuus on, että antisemitismi oli vallalla koko Euroopassa jo vuosisatoja ennen holokaustia.  Totta on myös se, ettei natsi-Saksan aikainen sukupolvi ollut yhtään sen pahempi kuin edeltäjänsä tai seuraajansa. Sama, mikä tapahtui Saksassa, olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla, jossa olosuhteet ovat otolliset. Ja niin myös tapahtuu. Ei siksi, että jokin kansa olisi toista pahempi, vaan siksi, että jokaisessa ihmisessä piilee yhtäläiset ainekset pahaan.

Onhan se pelottava ajatus: että paha voisikin löytyä minusta. Se suuri ja tuntematon, pimeä voima, jonka näemme lehtien sivuilla tai korkeintaan toisessa ihmisessä – eihän se vain voi olla myös minussa! Oman tunnemaailmamme kannalta paha on turvallista ulkoistaa, mutta historia on näyttänyt ihmiskunnalle jo liian monta kertaa, mitä seuraa siitä, kun paha ulkoistetaan ja yhdistetään oman itsensä sijasta johonkin muuhun – tekoon, paikkaan, kansaan, toiseen ihmiseen.

Ajattelen usein, ettei syntiinlankeemus todellisuudessa tapahtunut silloin, kun Aatami ja Eeva söivät hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen sijaan syntiinlankeemus tapahtui silloin, kun Aatami sanoi Jumalalle: ”Se oli Eeva!” ja kun Eeva vuorostaan syytti teostaan käärmettä. Holokaustin unohtamista pahempaa on se, että unohdamme, kuinka meidän sisällämme on mahdollisuus tekoihin, jotka ovat seurauksiltaan järkyttäviä ja epäinhimillisiä. Me emme saa unohtaa, että taipumuksemme pitää itseämme parempana ja jakaa ihmisiä ryhmiin sisältää riskin siihen, että jonakin päivänä minä olen jakamassa ihmisiä ryhmiin ja päättämässä, kuka on ansainnut elämän: kuka saa elää vielä toisen päivän - kuka joutuu hengittämään myrkkyä ja ajattelemaan viimeistä kertaa läheisiään, joita ei saa koskaan hyvästellä.

Pari päivää sitten HS:ssä kerrottiin, että todellinen rodunjalostuksen suurvalta 1920-1930-luvuilla olikin Ruotsi. Siis kotoisa, tuttu, lintukotomainen rajanaapurimme, jossa steriloitiin 25 vuoden aikana 63 000 ihmistä, joita jokin ulkopuolinen taho ei kokenut kelvolliseksi lisääntymään. En tiedä, mikä meille on antanut oikeuden unohtaa, mitä Ruotsissa tapahtui. Mikä meille on antanut oikeuden hymistellä muistamisesta ja suunnata samalla ylimielisiä katseita Saksaan tai minne tahansa muualle, vaikka mahdollisuudet samaan pahaan voi löytyä meistä jokaisesta? 

Kuva Ruandan kansanmurhan jäljiltä kesällä 1994.

Kuvat lainattu täältä ja täältä.