Tänään tein viimeisen tentin tälle syyslukukaudelle ja mun
joululoma on nyt virallisesti alkanut. Huomenna Onnibus vie minut
joulunviettoon kotiseudulle Pohjois-Savoon (jossa on lunta!). Sitä ennen
pitäisi vielä siivota, pakata ja kokoustaa Etelärannassa KUA:n toimistolla ensi
vuoden kampanjasta. Arkihuolien määrä on kuitenkin nyt pienempi kuin kertaakaan
tänä syksynä.
Ensimmäinen syksy yliopistossa ja Helsingissä oli rankempi
kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpoksi sitä ei voi väittää hyvällä
tahdollakaan. Minut tuntevat tietävät melko hyvin, mistä olen kärsinyt, ja
heidän tiedossaan sen on hyvä pysyäkin. Kuitenkin lyhyesti sanottuna olen
toivottavasti saanut sairaalakiintiöni täyteen koko yliopisto-opintojeni
ajalta.
Kuitenkin syksy oli myös antoisa. Olen oppinut valtavasti –
en luentojen myötä, vaan ihan vain elämän myötä. Opin arvostamaan (jälleen kerran) terveyttäni,
nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Opin sen, että kaikkea en voi jättää viime
tippaan – yllättäen voikin käydä niin, että ne viimeiset illat ennen tenttiä
tai esseen deadlinea kuluvatkin sairaalassa tai sängyn pohjalla (tämä ei
kuitenkaan tarkoita, että toteuttaisin aina oppimaani käytännössä…).
Syksyn aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että on
hankala uskoa, miten olen oikeasti asunut Helsingissä vasta nelisen kuukautta. Kun
kaikki tuntui toivottomalta ja kipu oli sanoinkuvaamatonta, mietin, oliko tämä
yhtään hyvä idea. Jos ne uskontojen laudaturit, stipendit ja hyvät
pääsykoepisteet eivät kertoneetkaan todellisuudessa yhtikäs mistään, vaan
teologia onkin minulle täysin väärä ala. Jos muutinkin väärään kaupunkiin. Jos
olenkin teologiksi ihan liian vääränlainen enkä vain löydä paikkaani. Jos ne
kaikki vastoinkäymiset olivat jonkinlaista rangaistusta minulle siitä,
minkälainen olen ja mitä kaikkea hyvää olen aiemmin saanut (näin todella
ajattelin, vaikka se omaa moraalitajuani ja kuvaani Jumalasta vastaan sotiikin).
Tämä syksy on ollut minulle ennen kaikkea opetusta siitä,
kuinka kaikki kääntyi kuitenkin paremmaksi, vaikka minä en siihen jaksanut luottaakaan.
Olen viimeisen puolentoista kuukauden sisällä löytänyt uskomattoman
ystäväjoukon teologian fukseista (ehkä parhaimman ikinä), enkä voisi olla
heistä kiitollisempi. Jotakin hyvää sairastuminenkin toi, sillä sain selville,
että minusta välitetään enemmän kuin olisin voinut kuvitella. (Kiitos
rukouksista jokaiselle.)
Lähestyvä joulu on kirkastanut synkkää, sateista joulukuuta.
Huomenna kotiin, jossa saan olla loppiaiseen asti. Viimeisetkin arkihuoleni
jätän Helsinkiin.
Anne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti