Pari viikkoa sitten vietetyssä teologien puurojuhlassa
tiedekuntamme dekaani vaati meitä
teologeja muuttamaan suomalaisia jouluperinteitä positiivisempaan suuntaan.
Dekaanimme hauskuutti opiskelijoita poimimalla erilaisista
suomalaisista perinteikkäisistä joululauluista surkuhupaisan pessimistisiä
säkeitä. Kuuntelin puhetta korvanlehdet nolostuksesta
helottaen, sillä olin säestämässä yhteislauluja, joista noin puolet sai kylmää
kyytiä dekaaniltamme – ennen kuin yhtäkään oli ehditty laulamaan.
(Siinä
vaiheessa, kun otettiin puheeksi herännäisyys, olin valmis ryömimään
pöydän alle piiloon.)
No, dekaanimme esitti siis hienoista piikittelyä suomalaisia
hartaita ja haikeita jouluperinteitä kohtaan, joiden perusteella voisi
kuvitella joulun olevan surullinenkin juhla. Vaikka puhe oli selkeästi tarkoitettu keveäksi, aiheutti
rakkaiden perinteiden kritisoiminen hieman jupinaa ainakin meidän pöydässämme. Juteltuani myöhemmin muutaman teologian opiskelijan kanssa aiheesta, tajusin, kuinka
minun mielessäni jouluun(kin) on aina liittynyt ilon lisäksi vahvasti myös
ajatus kärsimyksestä: kristinuskon suurimmissa juhlissa, joulussa ja
pääsiäisessä, kärsimys ja ilo kulkevat käsi kädessä.
Kristittynä muistan jouluisin sitä, kuinka Jumala syntyi
ihmiseksi, mikä on pääsiäisen ilon valossa valtava juhlan aihe. Erityisesti
minua puhuttelee kuitenkin ajatus, minkälaiseksi
ja minkälaisiin oloihin Jumala
astui. Tässä yltäkylläisyydessä, kulutushysteriassa ja markkinavaltojen
pyörittämässä yhteiskunnassa on helppo unohtaa, minkälaisissa oloissa suuri osa
maailman ihmisistä elää – ja että 2000 vuotta sitten itse Jumala syntyi
samankaltaiseen köyhyyteen, häpeään, hätään ja kärsimykseen. Jumalalle
inhimillinen valta, kulta ja loisto ovat toissijaisia ja Hän kutsuu luokseen
ne, jotka ovat inhimillisillä mittapuilla vähäisimpiä: joukon köyhimpiä, hauraimpia ja
pienimpiä.
Jo Kristuksen maallisen taivalluksen alussa kärsimys ja ilo
olivat läsnä. Pääsiäinen tuo luoksemme vielä suuremman kärsimyksen, mutta
lopulta sanoinkuvaamattoman ilon ja toivon. Ihmiselämässäkin ilo ja kärsimys
kulkevat usein sisään samasta ovesta ja ehkä kesken toisen vierailun. Kuitenkaan Jumalalle ihmiselämän todellisuus ei ole vierasta eikä kärsimys ole koskaan
viimeinen vieras, sillä kuoleman varjon maahan loistaa vielä valo kaikille kansoille.
Toivon todella, että Dundis tulisi ja lukisi tämän!
VastaaPoistaHih! :D Luulen, että Dundis ei kuulu meidän blogin lukijakuntaan...
VastaaPoista