perjantai 19. joulukuuta 2014

Ajatuksia kärsimykseen astuvasta Jumalasta

Pari viikkoa sitten vietetyssä teologien puurojuhlassa tiedekuntamme dekaani vaati meitä teologeja muuttamaan suomalaisia jouluperinteitä positiivisempaan suuntaan. Dekaanimme hauskuutti opiskelijoita poimimalla erilaisista suomalaisista perinteikkäisistä joululauluista surkuhupaisan pessimistisiä säkeitä. Kuuntelin puhetta korvanlehdet nolostuksesta helottaen, sillä olin säestämässä yhteislauluja, joista noin puolet sai kylmää kyytiä dekaaniltamme – ennen kuin yhtäkään oli ehditty laulamaan.  

(Siinä vaiheessa, kun otettiin puheeksi herännäisyys, olin valmis ryömimään pöydän alle piiloon.)

No, dekaanimme esitti siis hienoista piikittelyä suomalaisia hartaita ja haikeita jouluperinteitä kohtaan, joiden perusteella voisi kuvitella joulun olevan surullinenkin juhla. Vaikka puhe oli selkeästi tarkoitettu keveäksi, aiheutti rakkaiden perinteiden kritisoiminen hieman jupinaa ainakin meidän pöydässämme. Juteltuani myöhemmin muutaman teologian opiskelijan kanssa aiheesta, tajusin, kuinka minun mielessäni jouluun(kin) on aina liittynyt ilon lisäksi vahvasti myös ajatus kärsimyksestä: kristinuskon suurimmissa juhlissa, joulussa ja pääsiäisessä, kärsimys ja ilo kulkevat käsi kädessä.

Kristittynä muistan jouluisin sitä, kuinka Jumala syntyi ihmiseksi, mikä on pääsiäisen ilon valossa valtava juhlan aihe. Erityisesti minua puhuttelee kuitenkin ajatus, minkälaiseksi ja minkälaisiin oloihin Jumala astui. Tässä yltäkylläisyydessä, kulutushysteriassa ja markkinavaltojen pyörittämässä yhteiskunnassa on helppo unohtaa, minkälaisissa oloissa suuri osa maailman ihmisistä elää – ja että 2000 vuotta sitten itse Jumala syntyi samankaltaiseen köyhyyteen, häpeään, hätään ja kärsimykseen. Jumalalle inhimillinen valta, kulta ja loisto ovat toissijaisia ja Hän kutsuu luokseen ne, jotka ovat inhimillisillä mittapuilla vähäisimpiä: joukon köyhimpiä, hauraimpia ja pienimpiä.


Jo Kristuksen maallisen taivalluksen alussa kärsimys ja ilo olivat läsnä. Pääsiäinen tuo luoksemme vielä suuremman kärsimyksen, mutta lopulta sanoinkuvaamattoman ilon ja toivon. Ihmiselämässäkin ilo ja kärsimys kulkevat usein sisään samasta ovesta ja ehkä kesken toisen vierailun. Kuitenkaan Jumalalle ihmiselämän todellisuus ei ole vierasta eikä kärsimys ole koskaan viimeinen vieras, sillä kuoleman varjon maahan loistaa vielä valo kaikille kansoille. 



2 kommenttia:

  1. Toivon todella, että Dundis tulisi ja lukisi tämän!

    VastaaPoista
  2. Hih! :D Luulen, että Dundis ei kuulu meidän blogin lukijakuntaan...

    VastaaPoista